Miksi on niin vaikeaa olla onnellinen? Mitä on onnellisuus? Saanko olla nyt onnellinen? Onko turhaa olla onnellinen nyt jos myöhemmin kaikki menee pilalle?

Suurin kysymys kuitenkin on ,miksi juuri minä en saa tai voi olla onnellinen?

Meillä ei ole suurempia raha murheita, vaikka rahat onkin tiukilla, olemme kaikki terveitä ja rakastamme toisiamme. Olemme muuttamassa unelmiemme asuntoon , joka on ihanalla alueella ja todella pidämme tulevasta kodistamme. Jopa lapsetkin tuntui pitävän asunnosta kun kävimme sitä yhdessä katsomassa. Kaikki on siis ihan ok. Ainakin tällä hetkellä.

Mulle tai meille raha ja omaisuus ei ole tärkeää, mutta lasten ja perheen tulevaisuuden turvaaminen on elämän tehtävämme. Ja siksi pelkäänkin , että jos jotain kamalaa tapahtuu ja kaikki menee pieleen, turha siis nytkään olla onnellinen. koska silloin olisin epäonnistuja.  Aika typerää. Heittää elämä hukkaan jatkuvalla murehtimisella , tiedän tämän, mutta en vain osaa  keskittyä nykyhetkeen ja olla hetken onnellinen. Nauttia elämästä. Koska pelkään olla onnellinen aikaisemmin tekemien virheideni takia. Milloin saan anteeksi ja voin unohtaa menneet? 

Mun ajatukset toistaa aina samaa kavaa ja usein juuri silloin kun pitäisi olla onnellinen. Mitä jos sitä tai mitä jos tätä....Pelkään jo etukäteen onnellisia hetkiä , koska tiedän ahdistuvani, en koe , että saisin olla onnelinen. Ajattelen siis kaikesta aina pahinta. Vaikka mun pelot on vähän kaukaa haettuja niin silti ihan mahdollisia. Nythän jumalalla olisi oiva tilaisuus kostaa tekemiäni virheitä, joista en ole rangaistusta kärsinyt. Mutta onko meidän hyvä ja armollinen jumala sellainen? Mielestäni ei. 

 

Joku saattaa miettiä mitä niin pahaa olen tehnyt , että pelkään jumalan kostavan minulle. Itsekin mietin olenko muka ollut niin paha ihminen , että en ansaitse onnea.

Tuleekohan vielä aamu jolloin en herätessäni ensimmäiseksi ajattele murheita tai tulevia vastoinkäymisiä.

 

 

mietteitä

Päätin aloittaa oman blogin kirjoittamisen , koska ajattelin sen olevan vähän niin kuin terapiaa itselleni, mutta ehkä samalla myös jollekkin kuka kamppaileen samojen asioiden kanssa. 

Minut on kasvatettu osittain kristillisesti, mutta kukaan lähipiirissä tai perheessäni ei elä kristillisiä elämän tapoja noudattaen. Oikeastaan lähipiirissäni ja perheessäni on ihmisiä, jotka ajoittain pilkkaavat jumalaa ja uskoani. Se sattuu ja loukkaa minua kovasti. En kuitenkaan usko , että läheiseni loukkaavat minua tahallisesti.

On todella vaikeaa ajoittain elää jumalan sanan mukaisesti, kun lähipiirini noudattaa ja elää täysin eri periaatteinen mukaan. Välillä ajaudunkin pois jumalan osoittamalta polulta. Se saa minut ahdistumaan. Ahdistus on niin suurta, että jotakin muutoksia elämässäni on tapahduttava.

Mutta enhän voi kuitenkaan hylätä ihmisiä, jotka eivät usko kanssani samaan asiaan? Vanhempiani, sisaruksia, miestäni melkeimpä kaikkia lähipiirini kuuluvia. Minulla ei ole juurikaan uskovaisia ystäviä , joiden kanssa jakaisin ajatuksiani. Avioerokaan ei kuulosta hyvältä , sillä kaikesta huolimatta rakastan miestäni todella paljon. Rakkaus on niin suurta , että toivon ihmeen tapahtuvan ja mieheni tulisi uskoon. Mutta onko tämä liian suuri ihme , jopa jumalalle toteutettavaksi? Pelkään jääväni yksin. Yksinäisyys on pahin pelkoni. 

Nämä asiat ahdistaa ja syö sisintäni. Mitä minun pitäisi tehdä? ajaudun jatkuvasti pois jumalan läheltä , välillä jopa tuntuu , etten osaa edes rukoilla enään. Tiedän, että asioiden on muututtava, jotta minä ja lapseni voivat elää kokonaista elämää. Mutta yksin en siihen pysty.